Mia kävi eilen kouluttamassa porskin ykkösluokkalaisia. Niinpä siis, luonnollisesti, myös Lennon pääsi hyppäämään.

Päivän aikana teimme kaksi rataa jotka suoritettiin kertaalleen, paitsi tietysti Lennon, joka sai suorittaa kummankin radan n. 5 kertaan ("Marjo taitaa olla jo hapoilla... Ootsä Marjo jo hapoilla? Okei tehkää tää vielä kerran, ja vikan esteen jälkeen alkaa alusta."). Miksi mä saan kärsiä enemmän kuin muut hä?? No okei, harjoituksen pointti oli osoittaa, että kolmosissa ei voi jäädä ihastelemaan vaan täytyy ehtiä koiran edelle vaikka tekisi kuinka mieli kaatua itkien maahan. Ja koska me nyt sitten kerran ollaan kolmosissa, niin saamme tottua (luetaan: minä saan) tottua kipuun ja kärsimykseen. Paitsi ettei sekään ole Mialle ok, vaan se komensi mut nopeammille juoksulenkeille (siis hä, eiks muka kerran kuussa hölkkälenkki riitä? Miten nii en näillä treeneillä jaksa juosta 3-6 rataa päivässä + lämmittelyt ym ym?).

Lisäksi Mia pääsi huomauttamaan taas lempiaiheestaan, selittelystä ("Mutku emmä ehi valssaa. Mutku emmä voi lähettää sitä tonne. Mutku emmä muista rataa. Mutku emmä tajunnu et ne kontaktit imee nii paljo..."). Okei, siinäkin oli pointti; kykenisin jos yrittäisin.

Lennon sitä vastoin oli hyvä, eikä siinä näkynyt pienintäkään väsymystä koko päivän aikana. 45:sen radatkin meni kevyesti vielä iltapäivällä. Ihanaihana Lennon.

Mia antoi taas paljon ajateltavaa, joka pitäisi vielä saada koottua valmiiksi ajatuksiksi. Onneksi meillä on aikaa... Ja hitsi vie, parempaa koutsia ei ole ja ilman Miaa me ihasteltaisiin varmaan vieläkin huuli pyöreänä kakkosten koiria ja tavoiteltaisiin ykkösistä hyllytöntä suoritusta. Toisinaan vaan käy tuuri. :)